Elokuvasäveltäjän kynästä

Timo Hietala on palkittu säveltäjä, joka työskentelee paljon elokuvamusiikin parissa. Hän on säveltänyt mm. Lapsia ja aikuisia, Tali-Ihantala ja Putoavia enkeleitä -elokuvien musiikin. Sävellystyönsä ohella Hietala on myös aktiivinen pianisti, sovittaja ja kapellimestari.

Olen improvisointia rakastava säveltäjä ja muusikko. Suhteeni aikaan on kahtiajakoinen; improvisoijana minulla on vain tämä hetki, mutta toisaalta sillä hetkellä käytössäni on koko eletyn elämä tunteet ja kaikki kasaan haalitut taidot. Aikaa voi tietysti myös “venyttää”; improvisoidun ajatuksen voi tallentaa ja kehitellä hitaammin. Minulle tietty “hetkellisyys “tuntuu kuitenkin tärkeältä.

Hyvän idean keksiminen on ilmaista ja usein nopeaakin. Koulutus ja sivistys on tärkeää, mutta kannattaa muistaa myös että raikkaasti ajatteleva amatööri voi pestä ammattilaisen mennen tullen. Musiikin kenttä on täynnä beatlesejä, thelonius monkkeja ja erik satieita jotka eivät ole valmistuneet kouluista, tuskin olisivat niihin päässeetkään.

Niinpä väittäisin, että parhaita työkavereitani elokuvabisneksessä yhdistää tietynlainen kyky heittäytyä hetkeen ilman stressiä. Tämä kyky leikkimiseen tilanteissa ei ole suomalaisia perushyveitä ja tässä on monien tuotantojen kompastuskivikin. Asiat muuttuvat itseään suuremmiksi, luterilaiset käsikirjoittajat ja säveltäjät ovat läpikirjoittaneet sisällön, ohjaaja puttuu kaikkeen ja katsojalle voi jäädä sivustaseuraajan rooli tähän pahimillaan valmiiksi pureskeltuun patsasteluun. Siksi ajanpuute voi olla opettavaistakin, luovaa ja tietysti arkirealismia työssä.

Musiikin ja äänen abstraktius vaikeuttaa sisällöistä puhumista. Säveltäjäkolleegoiden kanssa hauskutamme toisiamme kertomalla eri ohjaajien surrealistia luonnehdintoja ja adjektiiveja musiikista. Asian helpottamiseksi kaivoin kerran esiin ikivanhan teoriaopuksen, joka luettelee ykskantaan musiikin elementit:

1) melodia
2) harmonia
3) rytmi
4) sointivärit
5) muoto

Käytäntö on osoittanut, että musan ja äänen pilkkominen osiin on yksinkertaistanut asian käsittelyä samoin viitteelliset vertaukset elokuvaan. Melodia on kuin dialogi, harmonia kuvan tunnelma, rytmi vastaa leikkausta, sointivärit kuvausta ja yleistä “väritystä”,muodossa kiinnitetään huomiota toistuviin tapahtumiin ja rakenteeseen.

Kaikilla elokuvan katsojilla on kokemuksia näistä elementeistä ja perusklisheiden käytöstä vaikka ei olisi niitä tiedostanutkaan. Useimmat muistavat jonkun leffamelodian tunnelman oli se morriconewestern, agentti-, avaruusleffa tai vaikka suomalaista akselin ja elinan rakkautta kuvaavaa.

Harmonialla koukutetaan katselijaa esimerkiksi pelottavilla matalilla soinnuilla tai vaikka hitchcockmaisilla dissonoivilla, kirkuvilla yläjousilla. Kansakoulumainen duuri iloinen, molli surullinen ajattelu lienee tuttua. Monet ovat nähneet nopeita väkivaltaisia kohtauksia jonka tempoa muutetaan äärimmäisen hitaalla ja kauniilla musiikilla ilman naturalistisia kuvan ääniä. Instrumenttien ja sointivärien valinnassa mieleen on jäänyt vaikkapa twin peaksin tremolo sähkökitara, huuliharppukostajan soundi tai lastenlaulu kauhuleffassa. Tietty toistuvuus äänessä pitää parhaimmillaan kuvan muotoa ja rakennetta koossa ja on signaali katsojalle jostain tunteesta tai tapahtumasta. Kyseessä voi olla myös tyylilajin valinta; kubrikmainen avaruusseikkailu winervalssien tahtiin tai kaurismäkeläinen suomimoodi Baddingin säestämänä.

Annostelu on tärkeää. Rockbändi elvistelee raivokkaasti yhtäaikaa soitetulla riffillä tai klassinen musiikki ylpeilee monilla samanaikaisesti, mutta itsenäisesti liikkuvilla melodioillaan. Elokuvassa tämä kysymys on usein siitä tekeekö ääni samoja asioita kuin kuva. Onko tarkoitus, että dialogi, kuva ja ääni kertovat saman jutun vai kulkevatko nämä kolme kaverusta omia polkujaan? Lääkäri määrää. Oli lääkäri kuka hyvänsä, tärkeää on selvittää musiikin käyttöön liittyvät tekijänoikeudelliset asiat. Tässä kohtaa nimittäin moni potilas on jäänyt vaille sopivaa lääkitystä. Valmiiden äänitteiden ja uuden elokuvaa varten sävelletyn musiikin käyttöä pähkiessäsi en malta olla mainostamatta suomalaisia musiikintekijöitämme. Osittain erään kaljuuntuneen, sikaria tupruttelevan neron ansiosta suomalainen musiikki on kansainvälisempää, koulutetumpaa ja rahoitetumpaa kuin elokuvataide. Ainakin toistaiseksi.

Helsingissä 31.8.2008
Timo Hietala © 2008